Pis pis

Mä en näköjään kirjota ku vuorotellen nukkumisjuttuja ja pissa-kakka-juttuja, mut tää olkoon mun pissa-kakka-avautumiskanavani...

Edellisen pottapostauksen kommenttien innoittamana aloin istuttaa Pientä potalle myös aina vaipanvaihdon yhteydessä. Kun aikasemmin potalla oli käyty siis vaan sillon kun kakka saapuu. Onneks on tää blogi, että tulee näitä kommentteja, ja voi miettiä että no hitto, miks ihmeessä mä teen näin enkä noin. Eli pissa siis tuli aikasemmin vaipanvaihdon yhteydessä usein hoitopöydän harsolle, niin sitten hokasin että mä voin laittaa sen lapsen potalle. Ja kas, nyt se pissa tulee sinne pottaan, TADAA! Helppoa ja mukavaa, ja harsopyykkiä säästyy. Parissa päivässä pissa rupes tulemaan melkein aina pottaan kun Pienen siihen laittaa istumaan. Eikä siinä vielä kaikki! Vaipat on nykyään toisinaan kuivia, kun aikasemmin jokaikisessä vaipassa oli pissaa. Paljon pissaa, lits lots vaan. Nyt otan kuivan vaipan pois ja laitan Pienen potalle ja, TADAA, pisu tulee sinne pottaan. Sitten laitan sen saman kuivan vaipan takaisin. Tänään sama vaippa oli käytössä vissiin kolme vaipanvaihtoväliä eli kolme kertaa pari tuntia. Ja joka välissä pisu tuli pottaan. Toki se pisu tulee myös vaippaan välillä, tää päivä tais olla aika poikkeuksellinen. Tai sitten toi on oppimassa kuivaksi. Ei kai sentään.

Kommettien innoittamana tuuletin myös käsityksiäni kakkasta kehumisesta. Nykyään meillä saa kehuja niin kakasta kun pissasta potassa. Siinä samalla kun sitä tulee, totean iloisesti että "kakka/pisu tulee, hyvä juttu". Mutta ehdottamasti en ilmase mitään pettymystä siitä jos pottaan ei tulekkaan mitään. Sitäkin toki tapahtuu.

Ihan selvästi Pieni tykkää tehdä sen pissan sinne pottaan. Mikä jottei, mieluummin kun vaippansa kastelee. Tänäänkin kun laitoin Pienen potalle ja hääräsin jotain siinä vieressä. Yhtäkkiä huomasin että Pieni katsoo mua että "hei, etkö sä huomaa" samalla kun pissasi. Sitten piti heti kiirehtiä kehumaan, että pisuhan se siinä, hieno homma. Vastaukseksi sain ihanan tyytyväisen hymyn. Vastapainoksi monista pottapisuista tänään tuli myös pitkästä aikaa kakka vaippaan. Pieni leikki yksinään olohuoneen laittialla kun minä ja mies siivottiin. Yhtäkkiä huomasin että Pieni seisoo sohvaa vastaan ja kattoo mua melkoisella kakkanvääntöilmeellä. Sentää osaa nykyään nousta seisomaan, ettei tarvii lattiaa vasten puskea...

Tää pottailu sopii kyllä kestovaippailun kaveriksi todella hyvin. Se tuotos on NIIN paljon kivampi huuhtoa pönttöön potasta kun vaipasta. Pyykkiä säästyy ja vaipanvaihtovälit ei tarvii olla ihan niin lyhyitä, kun ainakin osa pissasta ei kulje vaippojen kautta. Muuten pissaa tuleekin jo niin paljon, että piti lisätä harsoista tehtyjä lisäpikaimuja taskuvaippoihin niitten hamppuimujen ympärille. Se kasvattaan paketin paksuutta, mutta onneks vaippojen käyttäjäkään ei enää ole ihan pieni, niin ei huku sinne vaippaansa.

Omassa huoneessa

Päivitystä jälleen edelliseen nukkumispostaukseen. Paljon onkin tapahtunut kymmenessä päivässä.

Ensinnäkin iltaimetys vakiintui olohuoneeseen. Sen jälkeen mennään Pienen kanssa omaan huoneeseen, jossa pinnis sijaitsee. Omassa huoneessa myös puuhasteltiin aluksi päivällä että paikka tulisi taas tutuksi. Pinniksessäkin käytiin kuivaharjottelemassa, kattelemassa mobilea ja tauluja seinällä. Hyvässä hengessä, ja huonetta ja sänkyä ihastellen. Illalla nukutin Pientä sylissä hänen huoneessa olevassa nojatuolissa tai seisten sylissä, hyräillen ja heijaillen kunnes pää painuu olkapäälle. Sitä ennen on kiukuteltu väsymystä vaihteleva määrä. Laitoin puoliunisen Pienen omaan sänkyyn ja pidin tiukasti kiinni selästä ja mahasta. Silittely on vaan ärsyttävää. Pieni joko nukahti tai alkoi itkeä, jolloin käsittely toistettiin sylissäpidosta lähtien. Pieni nukahti noin 9.30, ja heräsi alkuyöstä ennen kahtatoista pari kertaa. Kippaus istumasta takaisin kyljelleen ja peitto päälle, ja nukahtaa melko helposti uudelleen. Aamuyöllä haen itkevän Pienen meidän väliin. Nukutaan aamuun. Ei syödä. Rauhoittelen vaihtelevan määrän Pientä yöllä, mutta en juurikaan herää itse. Käden nosto toisen päälle ei vaadi paljoa.

Totean että koska öisin ei enää tarvitse imettää, vaan muu läsnäolo riittää, saattaisi olla aika opetella omassa sängyssä nukkumista, ihan aamuun asti. Laitan Pienen illalla omaan sänkyyn kuten aikaisemmin ja varaudun ravaamaan kahden huoneen väliä. Pieni heräilee normaalit kitinät alkuyöstä, mutta rauhoittuu itsekseen ennen kun ehdin pelipaikalle. Kolmelta, neljältä, viideltä, ja mahdollisesti muutaman kerran enemmän (en muista) kippaan Pienen takaisin kyljelleen ja peitto päälle. Nukahtaa. Ei tarvinnut ottaa viereen! Sama käsittely seitsemältä, jolloin tuleekin uusi ennätys omassa sängyssä nukkumisesta. Olen niin fiiliksissä, että hädin tuskin saan itse nukuttua uudelleen. Aamuyhdeksältä Pieni herää omasta sängystään. Seuraa toinen samanlainen yö, jossa heräämisiä on muutama vähemmän. Kahden yön jälkeen olen todella väsynyt ja pohdimme miehen kanssa että nyt saattaisi olla oikea hetki isän hoitaa yöheräämiset. Pieni on kuitenkin jo ollut ilman tissiä ja muutaman yön kokonaan omassa huoneessa, eikä itku ole yöllä ollut lohdutonta. Olosuhteet siis on olemassa sille, että vihdoin isänkin pitäisi kelvata yöllä ihan yhtä lailla.

Niinpä eilen illalla ISÄ laittoi Pienen nukkumaan omaan huoneeseensa, ja teki sen vieläpä ilman huutoa. Tosin nukutti syliin, kun mä yritän aina välttää sitä uniassosiaatiota ajatellen, että se uni sitten lopulta kuitenkin tulisi sängyssä. Pieni havahtui muutaman kerran alkuyöstä, mutta rauhoittui itsekseen välittömästi. ISÄ kävi rauhoittelemassa klo 06, ja aamulla yhdeksältä, kun isä meni katsomaan, sängyssä touhusi hyväntuulinen lapsi. Oli sitten eka kerta kun heräsi ilman huutoa omasta sängystään.

Minä olin viime yöhän varustautunut korvtulpilla, joita en onneksi tarvinnut, koska se itku ei tosiaankaan ollut mitenkään lohdutonta. Pientä kitinää vaan, ja hiljeni nopeasti. Normaaliin aamuyön heräämisaikaan neljältä yöllä äiti heräsi katsomaan kelloa, mutta Pieni nukkui. Äidillä oli yöheräämisiä viime yönä siis enemmän kun Pienellä. Saas nähdä, kumpi meistä ensin nukkuu yön heräämättä. Toivottavasti ensi yönä nukutaan molemmat heräilemättä, mä olen ainakin noista kahdesta yöstä vieläkin ihan väsynyt. Mutta onnellinen! Ihanaa, ihanaa.

Edit: Sorry, karseesti kirjotusvirheitä ja sekalaisia aikamuotoja. Mut laitetaan tän väsymyksen piikkiin...

Kymmenkuinen Pieni ja sekalaista tajunnanvirtaa pikkuvauva-ajasta

Miettikää, miten yksinkertaista on olla vanhempi jossain alkuperäiskulttuurissa. Jos on vaan yksi tiipii tai kota, ei tarvii miettiä nukkuuko lapsi samassa vai eri huoneessa. Jos on vaan mattoja tai patjoja lattialla, ei tarvii miettiä nukkuuko lapsi samassa vai eri sängyssä. Jos välttämättömät henkiinjäämiseen vaadittavat työt ja ruoanvalmistukset on pakko tehdä lasten lukumäärästä huolimatta, ei tarvii miettiä saako lapsi tarpeeksi tai liikaa huomiota. Jos perheyhteisössä on monta sukupolvea ja paljon käsiä, ei tarvii miettiä kuka lasta hoitaa jos itse tekee jotain muuta. Jos on vaan kantoliina, ei tarvii miettiä laittaisko lapsen kantoliinaan, sitteriin, hyppykiikkuun, lattialle, pinnasänkyyn tms. Jos on yksi sukupolvelta toiselle siirtynyt tapa olla äiti, ei tarvii miettiä mitä on hyvä äitiys. Jos ei käytetä vaippoja, ei tarvii miettiä millon on oikea aika alottaa pottailu. Jos ei ole tuttipulloja, ei tarvii miettiä saako vauva rintaa vai pulloa. Jos ei ole kaupallisia leluja, ei tarvii miettiä minkälaisen krääsätaivaan sukulaiset antaa jouluna. (Sen sijaan voi kehittävästi rakentaa ja tehdä leluja itse.) Ei tarvita vaunuja, rattaita, turvakaukaloa, hoitopöytää, pinnasänkyä, syöttötuolia, kylpyammetta, suurta laatikollista leluja ja vaatteita, eikä välttämättä edes vaippoja. Ei tarvita kynsisaksia eikä kylpyankkoja. Joidenkin lähteiden mukaan (tosin en nyt löydä yhtäkään) koliikkikaan ei ole olemassa alkuperäiskansojen parissa.

Pienen pikkuvauva-aika on jo ohi ja hänen tarpeisiinsa vastaaminen muuttuu päivä päivältä helpommaksi. Pientä on helpompi tulkita, ja Pieni itse ymmärtää jo puhetta sen verran että jonkinnäköinen kommunikointi on mahdollista. Pieni ei enää mene totaaliseen hysteriaan itkiessään, paitsi joskus nukahtamistilanteessa. Vauvanhoito muuttuu siis helpommaksi. Puolivuotias jo tuntui päässeen suurimmasta osasta sitä epämääräistä henkiinjäämisahdistusta, jolla avuttomat ihmislapset tuntuvat olevan varustettuja syntyessään. "Vastasyntyneen jokainen itku on kysymys: jäänkö minä henkiin?" Tuo lause on jäänyt mieleen. Vauva itkee koska jokin on huonosti, mutta hän ei tiedä mikä. Eikä aina vanhempikaan. Siinä sitten arvaillaan. Vauvavuoden loppua kohti itkut muuttuu selkästi "mulla on nälkä" tai "mulla on uni"-itkuiksi ja kitinöiksi. Helpottaa molemmin puolin kun vauva oppii, että tästä selvitään ja vanhempi oppii tulkitsemaan vauvaansa.

En voi olla ihmettelemättä sitä miten paljon pieni vauva elää vaistojensa varassa. Enkä voi olla hämmästelemättä sitä millaiseksi evoluutio on ihmisen jälkeläisen muokannut. Kymmenen kuukauden kokemuksen perusteella tuntuu hullulta miten erilaisessa kulttuurissa evoluutio on suunnitellut ihmislapsen elämään. Ensimmäiset yhdeksän kuukautta, siis toisen raskausajan verran, ainakin ihmislapsi on täysin riippuvainen välittömästä huolenpidosta. Sitä seuraa mystinen separaatioangsti (tai mikä lie)-kausi, jolloin tietoisemmin turvaudutaan vanhempaan. Eli äitikausi tai isäkausi. Yhdeksänkuinen ihmislapsi osaa mitä muiden nisäkkäitten jälkeläiset osaa syntyessään: nousta omille jaloilleen, seurata emoa, hakeutua nisälle, leikkiä, pelätä maailman konkreettisia vaaroja ja tutkia omaa ympäristöään maistellen, haistellen ja kokeillen. Aivan kuin luonto-ohjelman suloiset leikkivät leijonanpennut, jotka horjuvin askelin telmivat pesäkolon edustalla (onko leijonilla pesäkoloa...?). Ennen tätä noin yhdeksän kuukauden ikää ihmislapsi on melkein kuin pussieläimen lapsi, joka syntyy täysin keskenkasvuisena ja täysin avuttomana, hakeutuu emonsa pussiin ja viettää siellä ensimmäiset elinkuukautensa lähinnä nisää imien... :D

Vieläkin hämmästyttävämmäksi tämän vaistonvaraisuusyhtälön tekee se muutos, mikä itsenäisestä kauaskatseisesta, suurten kokonaisuuksien ajattelijasta, kolmeakymmentä lähestyvästä maailmasta kiinnostuneesta nuoresta naisesta tekee omia vaistojaan seuraavan leijonaemon. Lähinäköisen, omat tarpeensa toiselle sijalle asettavan, oman poikasen ja pesän puolustajan, ruokkijan, huoltajan, lohduttajan. Yhtäkkiä se kaikki entinen maailma tapahtuu rinnaistodellisuudessa ja todellista Todellisuutta on vain se pieni suu, se pieni nenä, ne pienet silmät, hymy. Se itku, joka kysyy jäänkö minä henkiin. Silloin ei maailmassa ole mitään muuta, kuin vastaaminen siihen kysymykseen: sinä jäät henkiin ja minä pidän sinusta huolta. Jokapäiväset pienen pienet asiat, ruoka, uni, leikki, seurustelu, syli, läheisyys. Ennen niin suuri maailma ja todellisuus tiivistyy niin lähelle, niin tiiviiksi. Se hetki jolloin maailmaan syntyy uusi sielu, mullistaa kaiken.

Pieni on jo kymmenkuinen. Vauvasta on hyvää vauhtia tulossa taapero. Pienen käytöstä ei enää ohjaa pikkuvauvan vaisto, vaan pikemminkin uteliaisuus ja innostus. Pieni on uudelleen syntynyt vauvamaailmastaan tähän maailmaan ja aloittanut sen valloituksen. Maailma alkaa avautua, kiehtova maailma, suuri maailma, täynnä kaikkea mielenkiintoista tutkittavaa, opittavaa, koettavaa. Pieni osoittelee sormellaan asioita: lamppu, kello, nappi, vetskari, sormus, ikkuna, taulu, pallo, kirja, ukko, ruoka, puuro, maito, tissi. Pieni osoittaa ja äiti nimeää. Oikein nimetylle asialle hymyillään tunnistavasti ja osa sanoista osataan myös itse osoittaa pyydettäessä, mikä onkin loputtoman hauska leikki. Lamppu pitää nimetä kerta toisensä jälkeen ja aina sana "lamppu" saa yhtä ihastuneen vastaanoton. Samoin mahdottoman ihanaa on peilailla sitä ihanaa pientä tyttöä peilissä. Katsellaan joka kantilta, ja monta kertaa päivässä, niin suloinen se tyttönen siellä peilissä on :) Maailmaa valloitetaan kontaten, seisten ja askelia puita pitkin tai kävelytettäessä kävellen. Pieni liikkuu nyt suuremmalla säteellä ja vaarallisia tavaroita saa ihan tosissaan siirrellä turvaan. Muutama askelma keittiön ja olohuoneen välissä sujuu jo kiivetä ylöspäin, muttei vielä alaspäin. Käsillä on siis aivan uusi aika, kun koko ajan saa siis olla vahtimassa toisen tekemisiä. Oppimisen vauhti on hurjaa, ja into kovaa.

Nukkuminen vol. 592

Uniasioista bloggaaminen on pinnalla just nyt, joten pientä päivitystä meidänkin yöelämästä. Viimeksi olen näköjään kirjoitellut että meillä herätään vähintään 4-5 kertaa yössä, ja että herääminen on yhtä kuin imetys. Huh, no ei onneksi enää!

Yöt alkoi helpottua kun kaikki neljä ylähammasta oli tullut ikenistä läpi. Tiedä sitten miltä osin yöheräily ja -huuto johtui hampaista. Ainakaan supot ei auttanu. Toinen syy varmasti oli jonkinsortin yleisahdistusVAIHE, joka ilmeni erityisesti öisin. Kamala angsti omasta sängystä, ja muutenkin piti vieressä nukkua ihan kiinni. Ettei äiti vaan katoa tai jotain(?) Yöllinen itkukin oli jotenkin niin ahdistunutta, että ei tassuttelusta tuntunut olevan mitään iloa. Eikä sitä kyllä ihan hirveesti jaksettu sitten tarjotakkaan. Ja pitääkö edes mainita että TIETENKÄÄN isä ei yöllä kelvannut mihinkään, ei ei, äiti piti olla ja ihan kiinni.

Jossain vaiheessa yöllä ei enää oltu ihan niin suunniltaan, vaan pelkkä kiinnipitäminenkin rupesi auttamaan. Toinen käsi selässä ja toinen mahalla ja tiukka halaus, sillä saa nykyään useimmiten rauhoittettua yöllisen säheltäjän heti alkuunsa. Kun yöllähän siis on pakko harjoitella konttaamista ynnä muuta hääräämistä... Heräähän siinä kun yöllä yhtäkkiä löytää itsensä istumasta keskellä sänkyä :)

Pari viikko sitten taisi olla hetki sellaistakin että yöllä ei harjoiteltu sen kummemmin liikkumista, ja heräämisetkin oli vähentynyt muutamaan, ja imetyksiäkin oli vaan yksi (tai kaksi). Ja se herääminen oli kuitenkin hyvin lyhyt. Sillon perhepeti tuntui kaikkein mukavimmalta nukkumisjärjestelyltä, on kätevää kun saa pienellä kädenojennuksella rauhoitettua lapsen ja molempien uni voi jatkua samantien. Ja Pienen unikin tuntui tosi rauhalliselta ja levolliselta siinä vieressä. Olin kyllä niin onnellinen että ne yöt sitten rauhoittui ilman unikoulua, koska en tiedä mitä siitä olis tullu... Sittemmin yöllä on alettu harjaannuttamaan seisomaan nousemista, mikä on aika hurjaa touhua kun siinä on aika nopeasti pää edellä lattialla... Viime viikolla nukuin mummulassa Pienen kanssa vuodesohvassa ja koppasin selkänojaa vasten seisovan Pienen kainalooni loputtoman monta kertaa yössä. Miten voikin täydessä unessa nousta seisomaan, ja niin nopeasti. Paljon nopeammin kuin hereillä.

Viime yönä meillä ekaa kertaa VALVOTTIIN yöllä, tai no se oli aamulla kuudelta, mikä on kyllä ihan keskiyö mun mielestä :) Vaikka Pieni on heräillyt, heräämiset on kuitenkin jääny lyhyiksi. Pieni on joko rauhottunu tassuun tai "halaukseen" tai sitten olen aika pian imettänyt toisen tainnoksiin, jos siltä on näyttänyt. Viime yönä Pieni päättikin että puolikuudelta on hyvä hetki sellaselle yleiselle äheltämiselle, viuhtomiselle ja jokeltelulle. Siis hereillä olemiselle. Olin vähän kummissani, kun mun lohdutuskeinoista ei ollu mitään apua, kun toinen vaan valvoi. Ei itkenyt mutta valvoi, ihan uutta meillä. Tunnin jälkeen sitten onneksi jatkettiin unia vielä puolikymmeneen.

Erittäin suuri positiivinen muutos aikaisempaa on että isäkin kelpaa illalla nukuttajaksi. Pieni ei enää nukahda tissille illalla niin helposti, joten nukuttaa pitää erikseen, kun aikaisemmin tissi hoiti homman. Yöllä tosin nukahtaa uudelleen tissillekkin. Tissitainnutus on helppo tapa nukuttaa, mutta toisaalta on mukavaa että Pieni itse poisti tämän keinon käytöstä, koska nyt isäkin voi olla se nukuttaja. Uniassosiaatioteorian mukaan kai silloin yölläkin sen isän pitäis voida Pieni rauhottaa, jos on isän kainaloon nukahtanut (kun äiti on vielä alakerrassa), mutta se ei kyllä toimi meillä. Yöllä pitää edelleen päästä äitin kainaloon, eli käytännössä toiselle kyljelle :D

Oma sänky oli tuossa pahimman angstivaiheen aikana sellainen kammotus että Pieni huusi tunnin kun kerran päätin hänet sänkyynsä nukuttaa. Kummasti jäi sen jälkeen kokeilematta, ei vaan jaksa. Ajattelin että kyllä se sinne joskus menee pienemmälläkin huutamisella. Tällä hetkellä Pienen voi nukuttaa omaan sänkyynsä todella todella väsyneenä, mutta helpompaa se nukuttaminen on viereen. Lapsi, joka jo puolivuotiaana nukkui hyvillä mielin omassa huoneessaan, pitää opettaa kokonaan uudestaan omaan huoneeseen. Sitten joskus.

Kaikenkaikkiaan olen meidän öihin tällä hetkellä melko tyytyväinen. Parantamisen varaa olis esimerkiksi omassa sängyssä nukkumisen suhteen ja voishan sen yöimetyksenkin sitten lopetella kokonaan kun siltä alkaa tuntua. Haluan kuitenkin edetä niin lapsentahtisesti kun se vaan mahdollista on. Ja ilman mullistavia koulutuksia, ei vaan jaksa ajatella edes sitä muutaman yön valvomista ja opettelua. Just nyt tärkeintä on että yöt nukutaan kuitenkin verrattain rauhallisesti ja levollisesti, toivottavasti tästä yöseisonnasta ei tule nyt mitään suurempaa härdelliä. Hyvä nukkumisjärjestely on univelaton nukkumisjärjestely, olen sitä mieltä. Oli se sitten mikä tahansa. Maitoa tarjoillaan siis edelleen jos itku on lohdutonta, eikä rauhoitu kohtuullisessa ajassa pelkällä läheisyydellä. Eli noin kerran yössä. Toistaiseksi.

Potta ja viestintä

Oliskohan ollu jo raskausaikana kun silmiin osui jostain (nää on näitä mun lähdeviitteitä...) artikkeleita vessahätäviestinnästä. Musta se kuulosti kiinnostavalta, mutta en jäänyt asiaa kummemmin miettimään. Jostain jäi kuitenkin takaraivoon ajatus siitä, että on nurinkurista ensin opettaa lapsi kakkaamaan/ pissaamaan vaippaan, ja sitten parivuotiaana yhtäkkiä alkaakin opettaa että juuri näin ei tule toimia, vaan alkaa istuttaa lasta potalla. Ja kun mua jokatapauksessa kiinnostaa kovasti vauvan viestintä ja viesteihin vastaaminen, niin tuntui ihan luontevalta alkaa sanoa Pienelle aina sana "kakka" kun hän alkoi kakkaansa vaippaa ähistää. Puolivuotiaaksi tämä olikin sitten ainoa vessahätäviestinnän muoto meillä. Pieni kuitenkin oppi aina ottamaan katsekontaktin sillä hetkellä kun kakkaa alkoi tulla. Tai ehkä sekuntia aikaisemmin. Tai mistä minä tiedän vaikka olisi niin tehnyt joka tapauksessakin :) Kakka sai kuitenkin tulla vaippaan. Ajatus oikeastaan oli vaan että Pieni itse tajuaisi että jotain tapahtuu silloin kun se kakka tulee. Pissahätäviestinnästä mulla ei kyllä ollu mitään käryä, enkä sitä edes yrittänyt opetella tunnistamaan.

Kun alettiin syödä kiinteitä, kakka otti tavakseen saapua aina syöttötuolissa istuessa. Aterian päätteeksi, joskus keskenkin. Syöttötuolissa kakkaaminen näytti mun mielestä kamalan vaikeelta. Silmät ja naama punasena kovalla työllä puskettiin kovaa syöttötuolia vastaan... :( Hyvin pian kävinkin hakemassa kaupasta potan, ja kakkahädän ensimerkeistä riennettiin pöydän äärestä potalle. Opin että ajoitus on tärkeää. Liian aikainen lähtö potalle, ja koko kakka jäi tulematta. Liian myöhäinen lähtö potalle, ja kakka oli jo kaikki vaipassa. Tai se mitä sinne saatiin puskettua. Aika pian opin kuitenkin oikean hetken ensimerkkien jälkeen. Ensimerkit ovat siis sellainen vakavoituminen ja pysähtyminen/ hidastuminen ja tietysti se katsekontakti äitiin. Tätä seuraavat pienen pieni kurlutus vatsasta, ja mahdollisesti rutinaa :D Joo, kaikkea sitä tulee tännekkin selostettua... :D Se pieni kurlutus on sellainen että sitä ei kuule jos ei ole ihan vieressä ja kuulolla. Silloin alkaa olla jo kiire potalle, jos meinaa ehtiä. Edelleen jos Pieni leikkii yksinänsä, huomaan kakan vasta kun se jo tulee. Välillä tulee huono fiilis, että onkohan tuo yrittänyt ottaa katsekontaktia mutten ole huomannut.

Selvästi Pieni tykkää tehdä kakkansa pottaan. Se on paljon paljon helpompaa kun lattiaa tai syöttötuolia vasten kakkaaminen. Sen kyllä uskoo kun ajattelee tuolissa istuessa kakkaamista omalle kohdalleen. Auts. Pottaan kakka myös tulee kerralla ja kunnolla, kun taas vaippaan tulee vain pieni osa, ja sitten sitä kakkaa tulee pitkin päivää aina pieni kasa kerrallansa. Mikä on erittäin ärsyttävää, kun saa vaihtaa viisi kakkavaippaa yhden päivän aikana. Pottailu on siis mukavaa sekä Pienestä että äidistä.

Välillä oli kausi kun Pienen kakka oli melkein maitokakkaa, kun kiinteät ei oikein maistunu. Sillon pottailukin oli ihan mahdotonta kun kakka rutisi vaippaan ihan miten sattuu. Tällä hetkellä kakka tulee pottaan ehkä noin 70-80%:sesti. Yleensä siellä potassa on myös pissa. Jos ollaan jossain, kakka tulee vaippaan, eikä siinä sen kummempaa. En jaksa tehdä potasta niin suurta numeroa, että se pitäisi aina ja joka paikassa olla käsillä. Kotona olen kuitenkin yleensä sen verran kuulolla, että potalle ehditään. Jännää on myös huomata, että vähänkään vieraammat ihmiset ei tunnista Pienen pottahätää. Että on meillä vähän edes onnistuttu vessahätäviestinnässä.

Olen pitänyt tätä pottailua kuitenkin enemmän kätevänä tapana hoitaa kakka-asiat kuin varsinaisena kuivaksi opetteluna, saati sitten kokonaisvaltaisena VVV:nä tai vaipattomuutena. Varsinkin kestovaipaillessa on mukavaa säästyä vaippojen huuhtomiselta. Ideana on, että kakka tehdään pottaan, eikä vaippaan, ja tästä toivottavasti tulee sitten luontainen jatkumo omatoimiselle pottailulle. Pissa tulee vaippaan, paitsi että melkein aina vaipanvaihdon yhteydessä se tulee harsolle. Noissa artikkeleissa sanotaan että tämä usein kuitataan viileän ilmavirran vaikutukseksi, mutta että oikeesti se on lapsen tarve tehdä asiansa muualle kuin vaippaan. Ehkä näin on.

Kovasti kummeksuttaa väitökset siitä että VVV voisi jotenkin vahingoittaa lapsen kehitystä tai haitata kuivaksi oppimista. Että jos aina vanhempi tekee pottapäätöksen lapsen puolesta, niin hän ei opi tunnistamaan omaa hätäänsä, eikä opi kuivaksi. No joo, varmaan on näin, mutta kun tämä meidän pottailu on kuitenkin lapsentahtista, niin enpä usko että tota ongelmaa on. Edelleen muuten sanon sitä "kakka" sanaa sillon kun Pieni istuu potalla ja ottaa katsekontaktia. Että kyllä tunnistaa hätänsä.

Vielä pidän tärkeenä että se pottalla käyminen ja "kakka tulee" sanominen on täysin lakonista. En tiedä oikeastaan, miksi se on niin tärkeetä mun mielestä, mutta se on. Musta on hassua että myydään pottaharjottelutarroja. Ei kakkaaminen musta ole kilttiä eikä tuhmaa, ei siitä tarvii palkita. Se on vaan kakkaamista. Ei ole kilttiä käydä potalla, eikä ole tuhmaa tehdä kakka vaippaan. Ei ole väärää aikaa tai oikeaa aikaa tehdä kakkaa. Kakkaa ei tarvitse tehdä sillon kun joku muu niin päättää ja istuttaa potalle. Kakka vaan tulee sillon kun tulee, ja sitten mennään potalle. En edes esittele potassa olevaa kakkaa Pienelle mitenkään ihmeellisenä asiana, saatan vilauttaa ja todeta että "kakka" mutten aina sitäkään. Eikä Pieni kyllä osota mitään kiinnostustakaan sitä potassa olevaa kasaa kohtaan.

Kattellaan...

Tässä tooodella tieteellisen tutkimukseni tulosjakauma.

Mikä on hyvä ikäero lapsille?

1,5 vuotta, 3 ääntä, 13%
2 vuotta, 10 ääntä, 45%
2,5 vuotta, 4 ääntä, 18%
3 vuotta, 5 ääntä, 22%
3,5 vuotta tai enemmän, 0 ääntä, 0%

Sekä yksi soraääni vaihtoehdolle "vähemmän kuin 1,5 vuotta" :)

Eli 2 vuotta vie kirkkaan voiton, toiseksi sijoittuu 3 vuotta ja kolmonenkin sujahtaa siihen väliin 2,5 vuotta. 1,5 vuotta ei paljon kuitenkaan hävinnyt 2,5 vuodelle. Tämä on pieni mutta uskoakseni ihan oikean suunnan antava otos suomalaisten mielipiteistä. Omaan tuttavapiiriin näyttää siunaantuneen eniten noita 3 vuoden ikäeroja, sekä muutama 2 vuoden ikäero.

Hauskahan sitä on suunnitella ja pohdiskella. Ainakin kun muistaa, että elämä vaan ei aina mene niinkuin on suunnitellut. Pohdiskelun, haaveilun ja ajatuksilla leikkimisen asteelle tämä vauvakuume toistaiseksi jääkin. Ainakin tästä kierrosta, sillä miehen viikon kestävä työmatka sattuu vauvakuumeilun kannalta varsin epäsopivasti... Että ei tullu 1v 6kk ikäeroa meille :) Muuten tästä ei (kai) ole tulossa vauvakuumeilublogia, joten en ajatellut raportoida tästä enempää. Paitsi ehkä sitten jos on jotain erityistä raportoitavaa ;)

Nyt se iski

Ei, ei possutauti, mutta eräs toinen tauti. Ei kai tästä pääse yli eikä ympäri. Se on iskenyt. Tauti, johon ei ole kun yksi parannuskeino.

VAUVAKUUME.

Nyt jo. Tai no onhan tämä ollut nurkan takana vaanimassa jo takaraivossa, mutta tähän asti olen sen pystynyt pitämäänkin siellä. Sinänsä helppoa kun kuukautisetkaan ei ollut alkanut ja sitä paitsi 1,5 vuotta lasten ikäeroksi on mun mielestä kertakaikkiaan ihan minimi. Jos tulisin raskaaksi tästä kierrosta, ikäeroa olisi se 1v 6kk... Joten nyt se sitten iski, tuli ajatuksiin ja uniin. Apua.

Ihan oikeesti mä en ole lainkaan vakuuttunut että selviäisin vauvan ja alle kaksivuotiaan kanssa. En sitten lainkaan, mutta näyttää ne ihmiset selviävän. Ideaali-ikäero olis mun mielestä noin 2 vuotta. Sitä enemmän on sitten jo oikeastaan vähän liikaa.

Kyllä ihminen on kummallisesti rakennettu kun vasta on selvinnyt yhdestä synnytyksestä ja vastasyntyneestä ja jo haikailee uudesta. Mistä se vauvakuume oikein tulee, kuka sen on muhun käynyt asentamassa? Vääristää kaikki muistikuvatkin, kultaa kaiken :D Onko tähän mitään hoitoa?


Edit: Hehee, lisäsin äänestyksen oikealle sivupalkkiin :) Kertokaahan myös kokemuksianne ne joilla kokemusta on lasten ikäerosta.